Olin tänään tyttöjen kanssa kirjoittamassa runoja. Mietin kauan, mitä kirjoittaisin ja suutuin vieressäni istuneelle 12-vuotiaalle tytölle, koska tämä kirjoitti niin, että kynä sauhusi. Itse istuin penkissäni ja kärsin luovuuden tuskanhiestä otsallani. Välillä vilkuilin salaa ja kateudesta vihreänä tytön paperiin.

Lopulta sain aikaiseksi seuraavan runon:

Puiden ruskeat rangat kurkottavat taivaaseen.

Kesä on kaukana,

mutta juurissa versoo elämän itu.

Vilja-Tuulia Huotarinen kehui runoani, ja punastuin niin, että kateuden vihreä unohtui kasvoiltani. Vilkaisin ylimielisesti 12-vuotiasta tyttöä kuin kysyen, millaista palautetta hän oli saanut runoistaan.

Sitten huomasin, että olin kirjoittanut runoani jo neljä tuntia ja minulle tuli kiire. Tänään olisi myös runoviikon varaslähtöklubi. Olin juuri lähdössä harppovin askelin korkokengissäni (arvaa kuinka monta paria kenkiä tarvitsen yhtä aikaa) juoksemaan Tyttöjen talolta Linnankadulle päin, kun Vilja-Tuulia pysäytti minut. Olin kuulemma muistanut ajan väärin, sillä klubi alkoi vasta kahdeksalta eikä kuudelta, niin kuin minä oletin. Vilja-Tuulia kysyi myös, halusinko tulla samaa matkaa hänen kanssaan, sillä hän oli menossa esittämään runollista proosaa tai proosallista runoutta varaslähtöklubille.